Eläkeikävouhotus jatkuu. Totesin jo aikaisemmin, että päättäjät lanseeraavat aina kuhunkin aikaan sopivan mantran, jota sitten hoetetaan kuorossa. Muutama vuosi sitten teesinä olivat "innovaatiot". Uusia innovaatioita pitää saada. Kun olin lapsi, muistan, miten hoettiin, että energia loppuu. Minäkin sammuttelin alle kouluikäisenä paniikissa huoneiden valoja, ettei se energia nyt ihan just lopu.
Tällä hetkellä mantrana on se, että työuria pitää pidentää loppupäästä. Ne pitenevät ihan itsestään, koska yrittäjänaisen eläkekertymä on keskimäärin 850 euroa kuukaudessa, joten ei sillä rahalla haaveilla kovin aikaisista ja mukavista eläkepäivistä.
Minua huolettaa myös se, että vaikka kuinka eläisimme 100-vuotiaiksi, sillä ei ole yksilön kannalta mitään merkitystä. Oletettavasti sen ikäisenä on istunut viimeiset 20 vuottaan jo täysin kuutamolla tietämättä ympäröivästä maailmasta enää mitään. Olen huolissani siitä, että tällä nykymantralla meiltä halutaan niistää haaveet mukavista eläkepäivistä, jolloin ihminen on vielä voimissaan. Ajasta, jonka voi viettää täyspäisenä lastenlastensa kanssa, kuntoillen ja ehkä matkustellen. Karsastan yhteiskunnan tehoajatusta: työelämästä suoraan vaippaketjuun.
I love you Pekka
Olen löytänyt ajatukselleni myös tukea. Tulevaisuusraportin hallitukselle laatinut filosofi Pekka Himanen puhuu raportissaan työelämän pidentämisen sijaan työelämän parantamisesta. I love you Pekka.
Valtiosihteeri Raimo Sailas lataa Talouselämässä 19.3, että työuran pidennyskeskusteluissa on uran keskikohdan pitkät työkyvyttömyydet jätetty unholaan. Valtiovarainministeriön vaikuttaja muistuttaa Beckham-huumasta ja siitä, miten joukkueelleen kallisarvoinen pelaaja kiidätettiin toiseen maahan salamannopeasti huippuortopedin leikkaukseen, jotta hänet saadaan mahdollisimman nopeasti koivilleen ja pelikuntoon.
Mitenkäs meillä? Parhaassa työiässä olevia ihmisiä roikotetaan pikkuvaivojen takia kuukausikaupalla lääkärijonoissa, magneettikuvausjonoissa ja sitten edelleen leikkausjonoissa. Haloo. Mitä tämä maksaa yhteiskunnalle ja yrityksille? Nämä työelämän parhaassa virekohdassa syntyneet pitkät ja täysin turhat työkyvyttömyydet rassaavat tietysti eniten ihmistä itseään, mutta myös häntä työllistävää yritystä ja yhteiskuntaa.
Talouselämän mukaan turhassa jonottamisessa menee helposti lähes vuosi, kun leikkaukseen pitäisi päästä muutamassa päivässä. Tästä kipujen kanssa työkyvyttömänä sinnittelystä saattaa seurata lisäksi vielä masennus, jonka hoitojonot ovat myös pitkät. Jos ihminen masentuu, ylilääkäri Jukka Kivekkään mukaan palautuminen työelämään katkeaa suhteellisen varmasti jo puolessa vuodessa.
Oikeus jononohitukseen
Talouselämän jutussa heitetään ilmaan ajatus, että työikäisten tulisi voida ohittaa leikkausjonoissa eläkeläiset, jotta järjestelmämme toimisi paremmin. Hoitotakuun pitäisi olla työssäkäyvillä paljon nykyistä lyhyempi. Satojen loukkaantuneiden työkyky katkeaa meillä joka vuosi liian pitkän hoitojonon vuoksi.
Työelämän pidentämisestä nousi taannoin vireä junavaunukeskustelu. Niin perheenisät kuin sotaveteraanitkin olivat sitä mieltä, että uudelleenkoulutus se vasta on poikaa. Jos ei ihminen voi esimerkiksi enää tehdä rakennustyötä, hänet voisi kouluttautua erittäin päteväksi rakennustarvikemyyjäksi. Kyllä kansa tietää.
Eväitä yrittämiseen
Olin torstaina Wanhassa Satamassa Oma Yritys-messuilla. Paikalla näytti olevan paljon opiskelijoita ja yrittäjän urasta haaveilevaa väkeä.
Naisyrittäjyyskeskuksen (NYK) toimitusjohtaja Taru Päivike oli kutsunut minut alustamaan yrittäjän verkostoista heidän osastolleen. NYK:n puolentoista tunnin mittainen sessio oli todella mielenkiintoiseksi rakennettu.
Tilassa oli 8-10 pöytää, joiden ympärille asettui kymmenkunta kuulijaa. Jokaisessa pöydässä oli "emäntänä" eri alan asiantuntija. Joku alusti verotuksesta, toinen liiketoimintasuunnitelman teosta ja niin edelleen.
Minä alustin siis yrittäjän verkostoista. Kussakin seurueessa emännällä oli aikaa kertoa aiheestaan 10 minuuttia ja sitten tuli vaihto seuraavaan pöytään. Tilaisuus oli hauska ja hyödyllinen. Yrittäjiksi aikovat saivat varmasti monenlaista evästä taipaleelleen.
"Trauma" iski
Kun tilaisuus päättyi, minulla oli kiire Turun junaan yhdistämään työtä ja perhettä. Silloin se taas iski, minun ikiaikainen "traumani". Jos minun hoteisiini antaa narikkalapun, niin voi olla melko varma, ettei sitä tarvitse enää nähdä.
Tälläkin kertaa sujautin - omasta mielestäni - narikkalapun todella huolellisesti käsilaukun sivulokeroon, mutta kun junan lähtöaika läheni, paniikki kasvoi eikä narikkalappua löytynyt mistään. Ei, vaikka käänsin koko käsilaukun ylösalaisin. Ihme?
Aloin hermostuksissani jo sopertaa, että taidanpa jättää takkini ja reppuni ja lähteä silti junaan ja haen tavarat sitten huomenna. No, narikkahenkilökunta löysi tavarani kuvaukseni perusteella ja sanoin kauniisti: kiitos ja anteeksi. Kun kaivoin sitten asemalla junapilettirahaa, jokin muovinen lappu pilkisti lompakostani: narikkalippuhan se siinä napotti. Toivottavasti muisti pelaa nyt kuitenkin vielä seuraavat 40 vuotta suht hyvin.
Hyvää viikonloppua
Marjukka Karttunen
