Susanna Saarinen ei lähtenyt vuonna 1996 Yhdysvaltoihin yrittäjäksi vaan elämään unelmaansa. Oven maahan avasi Green Card -arvonta.
Kun eurajokelaisnaiselle paljastui, ettei seitsemän vuoden yliopisto-opinnoilla ollut uudella mantereella mitään arvoa, työ oli otettava sieltä, mistä sen sai. Sihteerin pesti investointipankki Lehman Brothersissa jäi vuoteen, kun yhtiön konkurssi ravisteli koko maailmantaloutta. Seuraavat viisi vuotta Saarinen huolehti italialaisen keittiölehden markkinoinnista, tapahtumajärjestelyistä ja mainosmyynnistä.
Sitten ystävä ehdotti kuin ohimennen kiinteistönvälitystä.
Maata olivat juuri koetelleet syyskuun 11. päivän terroriteot, ja työmarkkinat olivat lamaantuneet. Työnhakuun turhautunut Saarinen otti selvää, mitä kiinteistöalalla toimiminen vaatii, suoritti tarvittavan lisenssin, käveli asuinalueellaan toimineista välitysfirmoista siihen toiseen ja puoli vuotta myöhemmin käytännössä johti kyseistä toimistoa. Oman yrityksen perustaminen tuli ajankohtaiseksi, kun yhtiökumppanuus ei työnantajaa kiinnostanut.
Access Property Group syntyi 2004.
”Alan palkka muodostuu komissioista. Minulla alkoi olla jo asiakaskuntaa tarpeeksi. Sovin alalle luonteenpiirteitteni takia ja olen bisnesihminen, joka tekee haluamansa tuloksen. Ja haluan korvauksen siitä, mitä teen”, Saarinen nauraa kotonaan Manhattanin Marble Hillissä. Toimiston osoite on Broadway, mikä saa toimittajan Suomessa vetäisemään henkeä – ja Saarisen nauramaan entistä hersyvämmin.
Paikka on Manhattanin pohjoispäädyssä, kaukana glamoröösistä turisti-Broadwaysta ja New Yorkin luksuslukaalit -tv-sarjan miljööstä. ”Alue on hyvin keskiluokkaista. Valtaosa markkinasta on puolen miljoonan molemmin puolin.”
Asunnot tulevat myyntiin pääosin suhteilla. Toimisto, jonka palveluksessa on Robert De Niron poika, tekee tulosta ihan eri lailla kuin suomalaisnaisen perustama yritys. ”Tavallisen ihmisen on todella tehtävä töitä päästäkseen alkuun. Ja draamaa on aamusta iltaan. Ratkon ongelmia, ja koska jokaiseen asuntokauppaan liittyy vahva tunnelataus, usein diplomatian keinojen löytäminen on haasteellista.”
Kun työviikot ovat 60–80-tuntisia, työn on oltava elämäntapa, jotta moista tahtia jaksaa. Bisnes onkin Saariselle henkilökohtaista ja suhde asiakkaisiin sen mukainen. Monista on tullut pysyviä ystäviä.
”Olen tehnyt 20 vuotta seitsemän päivää viikossa töitä ilman vapaapäiviä ja kunnon lomia. Alkuun vietin yhden vuoden käytännössä nukkumatta ennen kuin firma oli kunnolla pystyssä. Itsellä oli sen verran säästöjä, että uskalsin heittäytyä kirjaimellisesti tyhjän päälle.”
Säästöt ovat olleet tarpeen myöhemminkin. Äidin apu pelasti pahimmalta vuoden 2008 talousromahduksen aikaan. Kiinteistömarkkinan toipuminen kesti neljä vuotta.
Yhteiskunnan koronatuet ovat olleet Yhdysvalloissa poikkeuksellinen ja tervetullut helpotus yrityksille. ”Niillä pystyi maksamaan muutaman kuukauden vuokran. On aikoja, jolloin yrityksiä pitää tukea, mutta itselläni on tukiin ristiriitainen suhde. Holhoaminen ei ole hyvästä, mutta amerikkalainen malli on toinen ääripää. Kun apua tarvitsee, sitä pitäisi myös saada, mutta ensisijaisesti ihminen vastaa itse elämästään.”
Nyt Saarinen on hyvässä asemassa. Toimiston 10-vuotinen vuokrasopimus on katkolla kahden vuoden kuluttua, jolloin hän täyttää 55 vuotta. Koronavuosi sai miettimään tulevaa. Rauhallisempi elämänrytmi houkuttelee. Olisiko nyt aika tehdä taas jotain ihan muuta, perustaa ehkä oma bistro?
Artikkeli on viimeisimmästä Yrittäjänainen -lehdestä, lue koko lehti tästä
