Saimme jokin aika sitten seurata televisiosta ohjelmaa kehitysvammaisten elämästä, asumisesta ja työllistymisestä Suomessa. Se oli erittäin opettavaista ”normaaleille” suomalaisille, joiden elämään ei kehitysvammaisten arki kuulu.
Mahtavaa, että Sanna, Kalle ja Sami olivat niin suoria kertoessaan omasta elämästään ja halustaan asua omassa kodissa, niin kuin me muutkin asumme. Kaikille kuuluu oikeus omaan elämään, ja se pitäisi myös kaikkien hyväksyä.
Itse olen saanut kunnian elää koko elämäni kehitysvammaisen ihmisen lähellä. Enoni Pekka on 63-vuotias, asuu Jyväskylässä Äijälän perhekodissa, harrastaa rumpujen soittoa ja nauttii elämästään välittävien ihmisten keskellä. Hänelle tärkeintä on auttaa Äijälässä arkirutiineissa, onpa kyseessä sitten lumenluonti, haravointi tai lasten kaitseminen. Risujen kerääminen on hänestä ihan parasta hommaa.
Musiikki ja rytmi ovat enoni verissä ja oma perhe ja läheiset ovat olleet hänelle aina tärkeintä. Lisäksi hän pitää esimerkiksi konserteissa käynnistä ja matkustelusta.
Enoni on onnellinen ja kaikki on nyt hyvin, mutta näin ei ollut muutama vuosi sitten, kun hän asui toisella paikkakunnalla asuntolassa kaukana läheisistään. Niinpä hänen siskonsa alkoivat puuhata hänen muuttoaan Jyväskylään lähelle perhettä. Tuolloin emme osanneet edes kuvitella, miten vaikeaa oli kehitysvammaisen saaminen lähemmäksi perhettään. Alkoi muutaman vuoden rumba sosiaalitoimen kanssa, ja keskustelu siitä, kuka maksaa ja mitä.
Tätiäni, joka hoitaa enoni asiat, kyykytettiin, haukuttiin ja juoksutettiin, sen sijaan, että olisi keskitytty olennaiseen. Soitin itse sosiaalitoimeen ja sain kuulla, että miksi ihmeessä te haluatte hänet Jyväskylään riesaksi, eihän kehitysvammainen tunne mitään. Ei hän tiedä, onko perhe lähellä vai ei!
Mitä? Eihän perhekeskeisempää ihmistä ole kuin meidän Pekka! Ai että kehitysvammainen on aivoton idiootti, jonka tunne-elämäkin on kadonnut. Hermostuin totaalisesti ja sain jotenkin pidettyä itseni aisoissa, etten olisi samantien hypännyt autoon ja ajanut Pekan tuolloiselle asuinpaikkakunnalle löylyttämään minulle vastannutta henkilöä.
Mitä, jos me perheenä emme olisi olleet sitkeitä ja päättäväisiä? Arvaan, että Pekka olisi nyt yksin toisaalla, näkisimme harvoin, jos koskaan – ja ainakin haastavampaa se olisi.
Surullista, koska näin tapahtuu yhteiskunnassamme muidenkin eritysryhmien kohdalla. Paljolta murheilta säästyttäisiin, kun saisimme läheiset ihmiset asumaan omien sukulaistensa läheisyyteen. Ymmärrän toki, että raha ratkaisee näissäkin asioissa, mutta näinhän ei voi olla. Ja onhan asiat noista ajoista jo paljon parantuneet, mutta eivät tarpeeksi.
Kuulimme A2-ohjelmassa, että myös ”keharit” haluavat erilaisia asumismuotoja. Osa haluaa asua omillaan, osa asuntolassa, jossa on mukavia kavereita. Ei ole yhtä oikeaa asumismuotoa.
Meidän Pekka ei pysty asumaan yksin, koska hänen kehityksensä on noin 6-vuotiaan tasolla, mutta autettuna hän pystyy tekemään lähes mitä vain. Työurakin hänellä on takana pienkomponenttitehtaalla, ja Pekan 50-vuotissyntymäpäiväjuhlissa hänen silloinen työnantajansa sanoi, ettei hänellä koskaan ole ollut niin hyvää, tunnollista ja tarkkaa työntekijää.
Kehitysvamma voi olla vaikea kehityshäiriö tai liikuntarajoite, mutta harvoin, jos koskaan älyllinen vamma estää kommunikoinnin. Uskon, että ”kehareista” löytyy yhteiskuntaamme uusi ja motivoitunut työntekijäjoukko, jos vain uskomme ja uskallamme antaa heille työtä. Itse olen koko 16-vuotisen yrittäjäurani aikana antanut kehitysvammaisille nuorille harjoittelu-, työkokeilu- ja avotyöpaikkoja. Tälläkin hetkellä kahvilassamme opiskelee oppisopimuksella toimitilahuoltajaksi kolmikymppinen mies. Tiedonpuute on varmasti pahin työllistämisen este.
Rohkaisenkin työnantajia ottamaan vaikkapa Bowalliuksen erityisammattioppilaitoksesta työharjoittelijaksi nuoren itseensä uskovan opiskelijan. Varsin pian saatte nähdä, miten työyhteisöllenne aukeaa ihan uusi maailma.
Kaikesta tästä maailmanlaajuisesta taantumasta ja ikävistä asioista huolimatta, toivotan kaikille rauhaa, rakkautta ja suvaitsevaisuutta. Me kaikki olemme samanarvoisia ihmisinä – onpa meillä vamma tai ei!
Sirpa Pii-Keinonen
Ravintolayrittäjä
Suomen Yrittäjänaisten varapuheenjohtaja
